Pia Matilaisen todistus uskoontulostaan

Jumala antaa voiman – Piian tarina

Olen 25-vuotias kahden lapsen äiti Karstulasta. Keväällä 2012 sain tosissani lähteä seuraamaan Jeesusta. Jo sitä ennenkin minulla oli kiinnostusta hengellisiin asioihin ja yrityksiä päästä Jumalan yhteyteen.

Lapsena kävin pyhäkoulussa ja koulusta kävimme usein kirkossa. Siellä tunsin aina hetkellisesti jotain sellaista, mitä kaipasin omaankin olooni. En kuitenkaan koskaan kuullut uskonratkaisusta tai uskoontulosta ja niinpä en koskaan saanut omaan sisimpääni pysyvästi sitä rauhaa, jota koin kirkossa ollessani. Pappani oli kuitenkin uskovainen ja aina jollain tavalla ymmärsin, että hänellä on jotain enemmän.

Erään kerran 3- tai 4-luokkalaisena koin erikoisen tilanteen. Koulussa oli opeteltu Isä Meidän -rukousta ja eräänä iltana kotona tajusin, että minähän voin itsekin rukoilla ihan omin sanoin. Rukoilin ja kerroin asioitani Jumalalle. Oli vapauttavaa ymmärtää, että saan kertoa Jumalalle aivan kaiken. Siitä tuli ihmeellisen hyvä olo, joka jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Halusin kovasti olla uskossa: pidin ristiä kaulassa ja yritin elää uskovaisten tavoin.

Edelleenkään ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi ohjannut eteenpäin. Niinpä uskonasiat jäivät pikkuhiljaa taka-alalle. Yläasteikäisenä halusin ihan tietoisesti unohtaa kaikki uskonasiat ja kiinnostuin kaikesta pimeästä. Elämään tulivat juominen ja esimerkiksi spiritisimi. Sekin oli omalla tavallaan jännittävää.

Ammattikoulussa huomasin pari opiskelukaveria, joista olin heti varma, että he ovat uskovaisia. Tutustuin heihin, ja Sippora oli ensimmäinen ihminen, jolta kuulin, että pitää tehdä henkilökohtainen uskonratkaisu. Sipporalta sain muutenkin vastauksia moniin kysymyksiin, joita olin paljon miettinyt. Tein sitten itsekseni uskonratkaisun ja aloin käydä muiden mukana helluntaiseurakunnan nuortentilaisuuksissa. Tutustuin myös Minjaan, ystävääni yläasteajoilta. Hänkin oli sittemmin tullut uskoon.

Jossain vaiheessa vihollinen sai syötettyä mieleeni ajatuksen, että näyttelen vain uskovaa: teen kaikenlaista pahaa ja silti sanon olevani uskossa. 17-vuotiaana aloin seurustelemaan Mikon kanssa. Monta vuotta kului niin, että välillä käänsin Jumalalle selkäni ihan tietoisestikin. Olo oli ristiriitainen. Välillä kävin kokouksissa ja puolestani rukoiltiin. Sitten taas koin ahdistusta omasta huonoudestani, kuten tupakanpoltosta enkä voinut kuulua uskovien porukkaankaan. En ymmärtänyt, että Herra voisi näihin asioihin antaa avun ja voiman, vaan yritin yksin selviytyä ja parannella itse itseäni.

Jumala kuitenkin jollain tavalla aina muistutti näistä asioista. Aloin pikkuhiljaa olla aina vain ahdistuneempi. Tunsin syyllisyyttä siitä, että emme mieheni kanssa olleet naimisissa. Kun sitten menimme naimisiin, uskoin, että siitä tulisi sisäinen rauha. Näin ei käynyt, vaan sen jälkeen tuli oikeastaan elämäni raskain vuosi. Masennus syveni, naimisiinmeno ei parantanutkaan parisuhdetta ja muutenkin tapahtui paljon kaikenlaista, henkisesti raskasta… Jouluna 2011 aloin miettiä, miksi aina vain tulee lisää ”kuraa niskaan”. Jumala alkoi uudestaan puhua voimakkaasti monilla tavoilla. Tuttumme, nuoren miehen kuolema pysäytti miettimään ikuisuusasioita. Voiko nuori ihminen joutua täältä noin vain lähtemään?

Eräänä iltana jälleen mietin, mistä kaikki ahdistus elämääni tulee. Rukoilin ja sanoin Jeesukselle: ”Haluan antaa uudelleen elämäni sinulle. Jos olet olemassa, niin auta nyt näissä asioissa.” Seuraavana aamuna löysin ihmetyksekseni olohuoneen lattialta hengellisen lehden. Siinä oli juttu ihmispelosta ja ahdistuksesta kärsineestä ihmisestä, jolle ainoa vapautumiskeino oli ollut uskoontulo. Todistus tuntui henkilökohtaiselta, sillä tuolle ihmiselle lähes kaikki asiat olivat tapahtuneet samalla tavalla kuin minullekin. Lehtijutusta selvisi myös monia syitä, miksi olin ollut ahdistunut… Aloin rukoilla, että löytäisin jonkun yhteyden seurakuntaan.

Pitkän tauon jälkeen ystävänäi Minja otti juuri oikeaan aikaan yhteyttä minuun. Hän oli kokenut vähän samoja asioita, joten juttu alkoi luistaa ja lähdin mukaan seurakunnan tilaisuuksiin. Kevättalvella 2012 kyselin Jumalalta, miksi en ole pysynyt uskossa. Sain vastauksen, että minun ei tarvitse siinä itse pysyä, vaan minua pidetään. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää armon merkityksen: sen, että minun ei itse tarvitse yrittää olla mitään, vaan voin yksinkertaisesti tehdä parannuksen synnistä ja luottaa siihen, että Jumala hoitaa loput.

Ja näin on Herra hoitanutkin: olen saanut käydä kasteella, sain voiman lopettaa tupakanpolton ja täytyin Pyhällä Hengellä.Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että vaikka käänsin kolmeksi vuodeksi tietoisesti Herralle selkäni, niin kuitenkaan Herra ei hylännyt. Hän kulki ja valvoi koko ajan siinä rinnalla.

Piia Matilainen

tanja 18.06.2015 23:38

kiitos jeesus että sinun nimessä ja veressä on voima tänäkin päivänä